Kansanperinne

Sardinian kansanperinne on yhtä värikäs ja vivahteikas kuin välimeren turkoosi meri joka huuhtoo saaren rantoja. Sardinialaisten perinteiden juuret johtavat esihistorialliseen Nuraghi-kulttuuriin, jota tosin on vaikea yksilöidä monien muiden kansojen jättämien vaikutteiden alta. Vaikka sardinialaisia pidetään usein jääräpäisinä on jokainen saarella käynyt valloittaja onnistunut jättämään jälkensä saaren kulttuuriin. Usein uudet tavat ovat jääneet voimaan valloittajien jälkeläisten kautta. Eri alueet joutuivat kautta saaren historian eri valloittajakansojen vaikutuksen alaisiksi ja ehkä juuri siksi perinteiden kirjo onkin niin laaja ja vaihteleva kylästä ja kaupungista riippuen.

Myös alueelliset elinkeinomahdollisuudet kuvastuvat perinteissä. Vanhin lienee tuhansien vuosien takainen paimenien perinne Nuoron vuoristo-alueella. Alavat Campidanon alueet ovat olleet jo foinikialaisten ja roomalaisten aikaan valtakuntien vilja-aittoja. Lisäksi rannikon pikkusaarilla on kalastaja-kulttuuri edelleen voimissaan. Länsi-rannikon Sulcis-Iglesiasta hallitsevat jo edesmenneet kaivokset. Nykyään elinvoimaisimpana lienee kuitenkin Pohjois- ja Etelä-rannikoiden matkailu, joka osaltaan on herättänyt henkiin mielenkiinnon kansanperinteisiin.

Koska sardinian kielistä kirjallisuutta on kautta aikojen julkaistu vähänlaisesti on tarinankertomisperinne edelleen vahvana juuri sardinialaisissa lauluissa. Vieläkin useista kylistä löytyy vanhojen herrojen joukko, joka kokoontuu pitkille illallisille nauramaan ja laulamaan yhdessä. Sanoja riimitellään usein spontaanisti tilanteen mukaan ja usein vuorolaulu kiihtyy pian kilpalaulannaksi, jossa esimerkiksi metsästyssaaliita päästään retostelemaan. Matkailja sensijaan useimmiten kohtaa komeaa välimerelle tyypillistä kurkkulaulua, jota 3-4 miestä esittävät ringissä toisiinsa nojaten, solistin laulaessa tarinankertomisosat.

Säestys tulee usein mukaan vasta kun lauluun liitetään tanssi. Balli Sardi tai Ballu tundu on myöskin Välimerelle tyypillinen rivi- ja ryhmätanssi, jossa pareittain pienin askelin hypähdellen muodostetaan kuvioita ja tanssitaan ringissä. Tutkijoiden mukaan sardinialainen tanssi poikkeaa muista Välimeren alueen perinnetansseista hartaudellaan, sillä tanssijat keskittyvät askeleisiinsa suorastaan pyhässä hiljaisuudessa. Ilmeisesti tansseihin littyy usein myös tuli-elementti ja jo keskiajalta on löydetty maalaus, jossa sardinialaiset tanssivat ringissä nuotion ympärillä. Usein säestyksenä ovat sardinialaiset kolmipilliset huilut sas launeddas, joita arvellaan soitetun jo Nuraghi-paimenten aikaan. Myöhemmin mukaan on tullut myös haitari.

Esiintyvillä tanssiryhmillä on usein asiaankuuluvat kansallispuvut. Miehillä on usein paimen-perinteinä valkoiset pussihousut ja paita ja tummat tai kirjaillut villaliivit, takki tai viitta sekä säärystimet. Pään päällä on erikoinen hiippalakki tai beretta lippalakki. Tarina kertoo, että Piemonten hallinnon aikaan 1800-luvulla ei Sardinian senaattori päässyt edes Torinossa hallinto-rakennukseen vartijoiden luultua häntä pahaiseksi paimeneksi.

Naisten pukujen perustana on usein tumma, kirjailtu hame ja liivi, värikäs esiliina, valkoinen pitsipaita ja pään päällä pitsihuivi tai kirjailtu liina. Kaiken kruunaavat upeat hopea, kulta ja korallikorut, joiden raakamateriaali on alunperin saatu omalta saarelta. Pyöreät muodot toistuvat korvakoruissa, riipuksissa, sormuksissa ja vitjoissa. Edelleen esimerkiksi Cagliarissa toimii korupajoja, joissa voi seurata mestareiden työskentelyä (Conde Nest Travellerin mukaan: Loredana Mandas – korallia, v.Sicilia 31, Giampaolo Arrais – koruja, v. Università 20).

Varsinaista sardinialaista kansallispukua ei kuitenkaan ole olemassa vaan joka alueella on jälleen omat versionsa ja erikoisuuksina voi mainita esimerkiksi Mammuttones- puvut. Karnevaalikauden avajaisissa 16. tammikuuta pukeutuvat nuoret miehet Mammoiadassa pelottaviin puunaamareihin ja valtaviin lampaankellohaarniskoihin ja lähtevät kiertämään kylää hyppien ja täten kellojaan kalisuttaen. Myös Tempion naisten mustat pitsiikaavut ja Sant’Antiocon paljasjalkaiset kalastajat ovat tunnettuja koko saarella.

Käsityöläisperinteet Sardiniassa havainnollistavat selkeästi paikallista raakamateriaalitarjontaa. Esimerkiksi vuosituhansia vanha paimentolaisperinne tuntuu selvästi sardinialaisissa käsitöissä, joissa käytetään runsaasti villaa. Paksuissa villamatoissa esiintyvät usein vahvoilla väreillä kudotut kansallispukuiset ihmiset, mutta myös eläinhahmot ja kasvikoristeet ovat yleisiä. Samat koristeet ja värit toistuvat myös punostöissä, ja esimerkiksi sardinialaisleivoksia voi nähdä tarjottavan tällaisista laakeista koreista.

Lisäksi mattoja, pöytäliinoja, sängynpeitteitä ja vaikkapa tyynynpäällisiä tehdään nypyllisellä kohokuvioinnilla. Tällöin loimena on yleensä valkoinen puuvillalanka kun taas koristekudos tehdään yksivärisellä villalangalla usein valkoisella. Geometria ja symmetria koristavat näitä tekstiileitä. Samantyyppinen nyppyläprofiili salmiakin muotoisena löytyy usein myös sardinialaisista sormuksista.

Tärkeä osa sardinialaista luontoa ovat korkkimetsät, joita löytyy lähes koko saarelta, jopa 1800-luvulla tapahtuneiden toscanalaisten valtavien hakkuiden jäljiltä. Sardinialaiset ovat käyttäneet korkkia jo ammoisista ajoista erinomaisen lämmön- ja kosteuden siteokyvyn ansiosta etenkin astioiden valmistamiseen. Edelleenkin avotulella paistetut karitsat ja possut tarjotaan usein suurista raakakorkinpaloista. Nykyään korkista tehdään runsaasti koriste-esineitä erityisesti matkailijoita ajatellen.

Sardinialaisesta ruokapöydästä saattaa usein löytyä myös vitivalkoista keramiikkaa, jota koristavat pelkistetyt lintuhahmot, joko valkoiset tai värilliset. Yleisiä ovat myös meren värejä toistavat turkoosin siniset keramiikkateokset, joita myös Kreikassa tavataan. Saaren Pohjois-rannikolla sijaitseva Castelsardo on ehdoton vierailukohde kaikille sardinialaisesta keraamikasta kiinnostuneille, sillä sieltä löytyvät alan suurimmat myyntipisteet.
Saaren Länsi-rannikolla on louhittu hiiltä ja metalleja kautta aikojen, täten myös taonnan taidot ovat siirtyneet vuosituhansien ajan sukupolvilta toiselle puukkojen myötä. Jokaiselta sardinialaiselta mieheltä pitäisikin löytyä oma puukko savustetun kinkun, paistetun lihan tai kovaksi kypsyneen Pecorino-juuston vuolemiseksi. Puukon muoto hiukan kaarevampi kuin suomalaisen ja sen terä on käännettävissä kädensijan sisään. Kokoja löytyy vauvasta vaariin ja ne kestävät käytössä isältä pojalle.

Parhaiten kansanperinteiden koko kirjo on esillä vuotuisissa kansanjuhlissa, jotka alunperin rytmittivät viljelys- ja paimentolaiselämää. Sadonkorjuuta juhlitaan ympärivuotisesti kauden tuotteiden kunniaksi. Suurimpia ja tunnetuimpia tapahtumia ovat vuosisatojen perinteitä kunnioittavat Oristanon Sartiglia (karnevaaliviikon sunnuntai), Cagliarin Sant’Efisio (1.5.) ja Sassarin Festa dei Candelieri (14.8.). Lisäksi katolinen kirkko on tuonut jokaiseen kaupunkiin oman suojeluspyhimyksensä, jonka juhlat voivat kestää päiväkausia. Viireillä ja valoilla koristeltuihin juhlakatuihin voi törmätä melkein joka kaupungissa päivästä riippumatta, sillä aina löytyy jonkun pienenmmänkin kirkon pyhimysjuhla. Sardinian matkailunedistämiskeskuksen mukaan saarella on 2,7 juhlaa joka päivä, 1000 juhlaa vuodessa.

Sardinia.fi kertoo lämmöllä ja omakohtaisesti Sardiniasta, sardinialaisista ja kaikesta tuohon maailman kauneimpaan saareen liittyvästä.