Poeton koordinaatit, eli mihin kohtaan rantaa on menossa, on tapana kertoa joko bussipysäkin mukaan, tai sitten voi mennä esim. sairaalan (ospedale) kohdalle. Tietenkin baarien avulla on helppo suunnistaa.

Talvikuukausina Poetolta saa(nee luultavasti edelleenkin) merisiilejä. Iltaisin kannattaa suunnistaa sinne. 20 tai 40 merisiiliä, punkkua ja leipää. Tiivistettyä välimerta, niille ketkä meren mausta tykkää. Mie tykkään.

Merisiilistä muuten sitten syödään vain se hehkuvanoranssi mäti, piikkejä kannattaa kaihtaa. Merisiiliin astumista ei myöskään kannata kokeilla.

Näytä suurempi kartta

Pari vuotta sitten vierähti 7 viikkoa heinä-elokuusta ilman pisaran pisaraa, ja lähes ilman pilviäkin. Sadetta saimme vain kun tuli vieraita sateisesta Englannista – heti kun menivät päiväunille matkan jälkeen, satoi kaatamalla tunnin. Herätessään olikin maa jo jälleen kuiva.

Mielellään viettäisi täällä koko vuoden, niin ymmärtäisi näitä säitä ja vuodenaikoja paremmin. Ensimmäinen talvivisiitti kun toi jo yhden oivalluksen: Suomessa luonto lepää talvella, täällä kesällä kun on rutikuivaa, talvi tuo mukanaan sateet ja vihreyden. Tietenkin se on näin, mitenkäs muuten? Ei ne neljä vuodenaikaa tarvitse aina samat kuin Suomessa olla.

Ainakin yksi retkikunta onkin jo menossa myös Suomesta sinne, ja säähän on toukokuussa parhaimmillaan, joten tervemenoa Sardiniaan kaikki autourheilun ystävät!

Sienestäminen kuitenkaan ei Italiassa, ei siis Sardiniassakaan, ole mikään läpihuutojuttu – sieniä etsitään, ei poimita. Herkkusuiden maassa on sienestykselle erilaisia rajoituksiakin alueista riippuen. Tärkeä yksityiskohta, joka suomalaiselle ei ehkä heti tulisi mieleen, on lähteä sieneen korin kanssa, ei ämpärin, sillä koriin poimituista sienistä itiöt leviävät pitkin, ämpäristä ei. Kommenttilootaan joku voisi täydentää, onko olemassa jokamiehenoikeuksia sienestykseen, vai pitäisikö olla maanomistajan lupa tai itse paavin.

Omat sieniretkeni ovat rajoittuneet muutamaan kertaan, kun talvella ei ole tullut liiemmälti käytyä. Uusien sienien tunnistamiseen ja sienimaaston löytämiseen on tietenkin kätevää saada paikallisen ystävän opastusta, mutta nopeasti oppii tunnistamaan perussienet: codrobiu mudregu, joka kasvaa mudregu-kasvin juurella (löytyy myös nimellä Cisto Marino), sekä “lihasieni”, codrobiu de petza, eli kuningaosterivinokas. Grillattuna ja ripaus suolaa, muuta ei tarvitse. Hyväonninen saattaa löytää herkkutattejakin, funghi porcini.

Talviselle sieniretkelle voi suunnata esim.  lounaisrannalle, ja muistahan pakata koriin mukaan viiniä ja evästä, jotain yksinkertaista vain. Vaikka suoraan kaupasta matkalla rantaan sämpylöitä, panini, täytteeksi vaikkapa prosciutto crudo, mozzarella tai mortadella, maun mukaan. Raitista välimeren talvi-ilmaa kyytipojaksi. Lopulta ei ole niin väliä edes sillä, tuleeko saalista vai ei.

(toim.huom: sardon kielen kirjoitusasu vaihtelee, omat versioni perustuvat kuulokuvaan Monastirissa puhutusta sardosta. Kirjoitettuna sanat voivat olla hyvinkin erilaisia, ja vieläkin kauempana puhutusta kielestä, alueesta ja kylästä riippuen. Ja kun tietää sienen nimen vain yhden kylän murteella, ei ole aivan yksinkertaista googlettaa infoa italiaksi, saati englanniksi tai suomeksi…)

Youtubesta löytyy kokonainen Sardinia-jakso, suositeltavaa katsottavaa.

Ja sitten niitä kuvia, tässä viimeistellään meidän matkaan lähtenyttä veistä (kaksivärinen kahvaosa). Yhden veitsen tekeminen vie yhden päivän. Reiät ja kuvioinnit kaikki menevät käsivaralla, Pieron kädet on tarkemmin kalibroitu kuin mikään viivoitin.

Piero Fogarizzu, Laboratorio ed Espopsizione
Via Belvedere, Pattada 07016 (SS), Italia
GSM 349 500 5194

Meillä kävi tyhjän kaapin kanssa niin hyvin, että sieltä löytyi anopin kanojen munia sekä viimeinen tilkka itse tehtyä tomaattikastiketta, appiukon tomaateista. Että voikin olla maukasta!

Costa Verde – Piscinas

Piscinas (äännetään ‘pishinas’) on muutaman sardinialaisen mielestä saaren kaunein paikka. Kilometrien dyynit, vähän väkeä. Autolla 1,5-2 h Cagliarista, viimeinen puolituntinen kapeaa kiemuraista tietä, jota hyvää vauhtia kunnostetaan, pelkokerroin on nykyisin lähes olematon jos kuski ei ole aivan kahjo. Perillä on valvottu parkkipaikka (4 euroa / päivä). Leiriytyminen ja yöpyminen kielletty, mutta jos haluaa nauttia dyynien yöstä, on paikassa hotelli Le Dune, joka ainakin allekirjoittanutta houkuttaa kovasti.

Meri syvenee nopeasti rannasta, ja vähänkin kovemmalla tuulella voi aallokko käydä liian kovaksi uimarille. Joka vuosi tällä rannikolla meri vie uimareita, ja varovaisuuteen on syytä. Itse pidän rajana n. metrin korkeita maininkeja, mutta kyllä sen huomaa veteen mennessä: Jos aallot on niin kovia ettei sinne veteen meinaa edes päästä, ei sieltä välttämättä pääse poiskaan. Jokunen kerta on täällä mennyt päivä kokonaan uimatta, ihania rantapäiviä nekin, jos tykkää ajattomasta tunnelmasta ja horisontin viivan mittaamisesta.

Mahdotonta lähteä kotiin ennen auringonlaskua.

EDIT: Piscinasin pohjoisosassa (eli jos parkkipaikalta lähteekin oikealle, rantabaarien puolelle) meri on matalampi ja ranta soveltuu myös lapsille, tietty aallokosta riippuen. Toiseen suuntaan jos menee, niin ranta syvenee nopeasti. Ja tarpeeksi pitkään kun tarpoo etelän suuntaan dyynejä, tulee nudistivyöhykkeelle. Jokaiselle jotakin.

Näytä suurempi kartta

Pöytä on käsittelemätöntä puuta, satoja kertoja varecchinalla tms. naista vahvemmalla pesuaineella pesty, todella kokeneen oloinen, joustavan tukevatekoinen persoona. Mutta kun meille tuli tarve korkeammalle työtasolle, tartti tehrä jotain. Vanha sardinialainen mitoitus on aika kaukana nykystandardeista ja -ergonomiasta, tässä tapauksessa eroa oli 17 cm, mikä korotus piti pöytään jotenkin järjestää.

Parin viikon pohdiskelun ja noin tusinan erilaisen työtasosuunnitelman jälkeen päädyttiin kierrätys-hybridi-antiikki-teknohenkiseen ratkaisuun, joka selvinnee aika helposti seuraavista kuvista. Pöytään itseensä on koskettu sen verran, että pöytälevyn alla olevien tukipuiden päihin raavin sahalla noin sentin syvät, pari milliä leveät urat teräsprofiilin sovitusta varten, ja pöydän jalat ovat metallikehikossa altapäin ruuveilla kiinni.

Metallirunko on hyllyprofiilia Bricomanista (jossa on tullut käytyä useammin kuin rannalla, toim. huom.), halvaksi tuli. Toiveena on, että tällä rakenteella metallirunko (jota ei ole erikseen jäykistetty vinotuilla, vaan jäykkyys tulee vanhasta pöydästä) elää pöydän mukana eikä toisin päin. Vanha pöytä tosin ei paljoa enää elä, tai siis liiku, tosielämää tämä kun on nähnyt jo jotain yli seitsemänkymmentä vuotta. Sitten kun saadaan “oikea” keittiö, voi rungon purkaa ja käyttää vaikka varastohyllynä. Käytännöllisyys ja kierrätysestetiikka tällä kertaa saa astua esteettisyyden ja designmeiningin edelle. Ellei tää nyt sitten oo juuri sitä.

pöydän liitoksesta detaljikuva

Vasta kun pöytä tuli valmiiksi, muistin, miten kivaa lapsena oli leikkä mecanoilla.